Elokuisen lauantain iltapäivä. Keskivaikean nälkävuoden pituisten siivous- ja pyykkisulkeisten
välissä silmäilen tietokoneesta Flightradar24.com-sivua. Jos
paikka ja aika menevät yksiin, tänään on tarjolla ripaus
skandinaavista glamouria: Roxette-yhtye tulee Vaasaan illaksi
keikalle. Haeskelen sopivaa saapumisvälinettä. Onneksi
ilmaliikenne sujuu Tukholmassakin harvakseltaan, helpottaa
haravointia.
Kolmen jälkeen päivällä nousee
Arlandasta edustavan kiiltävä liikesuihkari, ja ajattelen että
joko, tämäkö, nytkö. Se suuntaa kuitenkin kartalla liiaksi
vasemmalle, pisnismiehiä Uumajaan tai pohjoisemmas. Mutta vain
joitakin minuutteja sen jälkeen tutkasivulle ilmestyy lento GOT602,
jonka määränpäätä ohjelma ei ilmoita. Luotan kuitenkin
intuitioon ja logiikkaani, joka on aina silloin oikeassa kun se ei
ole väärässä: tuo sen täytyy olla. Pienkoneen lentolinja tähtää
suoraan Pohjanmaan ytimeen. Lauantaiksi liike-elämä hiljenee,
eivätkä Tukholman-reittikoneet käy täällä viikonloppuisin,
joten muut vaihtoehdot hupenevat olemattomiin. Päätän kyyditä
kuvausreppuni autolla lentoasemalle seuraavien 20 minuutin aikana.
Toteutan päätökseni.
Sijoittaudun perinteiseen tapaan
lennonjohtotornin juurelle, katselutasanteen tuntumaan. Onnekseni
rinteestä paikan edustalta on raivattu risukkoa, pääsisin
valitsemaan kuvakulman entistä vapaammin. Pitää vain väistellä
oksia ja kannonpoikasia, ohuissa tennareissa harha-askel tuntuu.
Hetkeä myöhemmin saan seuraa. Elämää
nähneestä isosta Saabista pullahtaa nelihenkinen perhe, jonka
pienissä lapsissa virtaa aurinkoenergiaa kahdenkymmenenkolmen
Duracell-pupun edestä. Otan tervehtivää äänellistä kontaktia
tummalasiseen isään, ja vaihdamme ajatuksia akuutista
ilmaliikenteestä. Hän selaa Flightradarin kännykkäversiota,
minullakin on. Ilmoitan hänellekin päivän veikkausrivini GOT602.
Kone viipyy taipaleella. Kysyn, onko perhe menossa konserttiin.
Eivät, halusivat vain näyttää lapsilleen Roxetten. Sen sijaan
mies mainitsee olleensa aikanaan Foo Fighters -yhtyettä vastassa.
Keulamies Dave Grohl saapui kenttärakennukseen samalla
turistimenettelyllä kuin kuka tahansa ja astui pääoven kautta
pihalle jutustelemaan – Ihan ite tuli ja kädestä tervehti,
muistelee isä. Grohl on toimiva yhdistelmä, maailmantähti lavoilla, muualla tavallinen
ihminen.
Koneveikkaukseni osuu keskitauluun.
Etelän suunnasta laskeutuu pieni kaksipotkurinen, kolmivärinen
Beechcraft rekisteritunnukseltaan SE-LLU, jota tykitän
sarjakuvauksella ennen kuin se pyörähtää kiitotieltä asematasoa
kohti. Roxette kulkee järkevästi, ei mahtailevasti. Suomessa
vastaavilla koneilla hoidetaan ainakin potilassiirtoja, ja pienet
potkuriturbiinit ryystävät polttoainetta jettejä hillitymmin.
Koneen tuoreuden voi päätellä siivenkärkien ilmanohjaimista,
vanhoista ne puuttuvat. Klikkaa oheisia kuvia, niin ne kasvavat.
Toisin kuin Foo Fighters, ruotsalaiset
näyttävät arvostavan yksityisyyttä. Vanhempien kannustamina
perheen molemmat lapset vilkuttavat innokkaasti nyt jo ohitsemme
rullaavalle koneelle. Verhot pysyvät kuitenkin visusti pyöreiden
ikkunoiden edessä, edes pilotti ei vastaa. Mietin, olisiko sittenkin
liiennyt ihan pieni heilutus? Lapsille olisi riittänyt viisi
sekuntia. Ehkä artistipari ei vain halua näyttäytyä ilman
meikkejä sun muita laminointeja. Imago, mystiikka ja illuusio ovat
tärkeitä ja voivat haurastua vanhemmiten, parempi sitten kai olla
rikkomatta.
Kahta ja puolta minuuttia myöhemmin
tähtiryhmä siirtyy – edelleen verkkoaidan suojissa ja katseilta piilotettuna – asemarakennuksen
takakulmaan. Siellä odottaa kolme valkoista tilataksia, joissa on mustiksi kalvotetut sivulasit. Autot ryntäävät
liikkeelle.
Rätkäytän vielä pysäköintialueen portilla
paparazzityylisen heittosarjan kohti poistuvaa saattuetta,
tassuttelen riisipussini rattiin ja suhahdan takaisin tukikohtaan.
Yksi vuoden mielenkiintoisimmista spottausreissuista oli siinä.
